Junamatka ihmisyyteen****1/2

 

Päähenkilöt Ljosa (Juri Borisov) ja Laura (Seidi Haarla)

 loistavat rooleissaan. © Elokuvayhtiö Aamu 2021

Y-Kinon ensi-iltaan tullut ohjaaja Juho Kuosmasen Hytti numero 6 (2021) kuuluu vuoden elokuvatapauksiin. Junaelokuvan piirtämä kokemus matkasta ja lähdöstä on universaali: mennyt jää kauas taakse ja edessä on uusi alku ja tuntematon tulevaisuus. Rumankaunissa elokuvassa taitetaan matkaa alakuloisissa maisemissa, mutta ulkoisen karuuden peittää alleen päähenkilöiden välille rakentuva luottamus ja lämpö.

Kokkolalaistaustaisen Juho Kuosmasen elokuva sai ensi-iltansa Cannes’n kuuluisilla elokuvajuhlilla heinäkuussa, jolloin maailma oli hiljalleen avautumassa koronapandemian kurimuksesta. Elokuva-alan ammattilaisille tarjottu eksoottinen nojatuolimatka halki lumisten maisemien ja votkanhuuruisen Venäjän iski kultasuoneen.

Hytti numero 6 nappasi elokuvajuhlien kakkospalkinnon Grand Prix’n. Lokakuun loppuun mennessä elokuvan levityksestä vastaava Sony Pictures oli myynyt elokuvan jo sataan maahan. Leffa saa poikkeuksellisen laajan levityksen amerikkalaisissa elokuvateattereissa.

Saavutus on merkittävä, koska  kyseessä on Venäjällä kuvattu ja venäjäksi näytelty elokuva. Elokuvan erinomaisesti näyttelevistä päähenkilöistä opiskelija Lauraa esittää virolainen Seidi Haarla ja venäläistä juoppolalli Ljohaa venäläinen Juri Borisov.

Hytti numero 6 on kirjailija Rosa Liksomin samannimisen ja vuonna 2011 Finlandialla palkitun romaanin innoittama. Elokuvan asetelma on samankaltainen kuin romaanissa. On Neuvostoliitto (elokuvassa Venäjä) ja sen ränsistynyt todellisuus. On juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Liksomin romaanissa ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit, pystyyn lahoavat tehtaat, kaduille tulvivat joet ja raskasmetallien raiskaamat metsät. Kaikki tämä koetaan Taka-Siperian radalla matkalla Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin.

Elokuvan kuvaukset Juho Kuosmanen siirsi Moskovan ja Murmanskin väliselle radalle, koska Taka-Siperian radanvarren asemarakennuksia oli niin rajusti modernisoitu. Samalla leffan ajoitus siirtyi 1990-luvun loppuun.

Hytti numero 6 käynnistyy, kun kolmikymppinen arkeologian opiskelija Laura hyppää Moskovassa Muurmanskin junaan. Hänen tarkoituksenaan on tutustua Jäämeren rantakaupungin kalliomaalauksiin rakastamansa Irinan (Dinara Drukarova) kanssa. Tämä jättää kuitenkin saapumatta asemalle. Huojuvassa junassa Lauran hyttiseuraksi valikoituu karkea kaivostyöntekijä Ljosa, joka juo välittömästi itsensä humalaan. Suomalaisopiskelijan edessä onkin monta pitkää päivää arveluttavassa matkaseurassa. Vähitellen hyttikaverusten välille syntyy keskinäinen ymmärrys ja hitaasti rakentuva side.

Ulkoisesti elokuvassa ei tapahdu paljon, vaikka välillä poiketaan Petroskoin kaltaisilla sivuasemilla hakemassa lisää votkaa ja katsastamassa venäläisiä kansanihmisiä. Kuvaaja J-P Passi tiimeineen loihtii kuitenkin elokuvaan rikkaan värimaailman alakuloisissa maisemissa ja rähjäisillä radanvarsilla. Kylmä harmaus iskee kovaa ja pimeys kietoo vaippaansa, mutta junan ikkunoista siivilöityy kirkas ja kultaava auringonvalo.

Elokuvan tärkeintä matkaa eivät tee kärsimättömät matkaajat rinkkojen täplittämillä yläpedeillä. Pisin ja tärkein taival tehdään toisen ihmisen luo. Seidi Haarlan kasvoilla kuvastuu elokuvan alkutaipaleella hämmennys, huolestuneisuus ja kätketty raivo. Aiheen tähän antaa polleva, karkea ja votkan kanssa läträävä Ljosa. Mitä pidemmälle matka jatkuu, sitä enemmän lämpöä, huumorin pilkahduksia ja ymmärrystä hyttikavereiden välille syntyy. Vankilamainen hytti avartuu, päähenkilöt kykenevät elämään hetkessä ja tuomaan ilmoille myös ihmisen kaipuun vapauteen.

Rosa Liksom on romaanissaan mestarillisesti kiteyttänyt suhteensa venäläisiin, joita tsaarit, Stalin ja Putin ovat vuorollaan sortaneet historian varrella.

”Tyttö mietti, miten hän saattoi rakastaa tuota taakse jäänyttä outoa maata, sen nöyrää, anarkistista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, sattumalla kaiken selittävää, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, vihantäyteistä, epätoivon lamaannuttavaa, murheellista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa.”

Hytti numero 6 synnyttää katsojassaan myös kaihon tunteita, jotka elokuvan tunnuskappale, Desirelessin Vo-yage voyage, mestarillisesti kiteyttää.

Elokuvan traileri:

Craigin tyylikkäät jäähyväiset****

                                              Daniel Craigin vauhtia saadaan seurata myös

                                                        uutuuselokuvassa No Time to Die.

Suuri yleisö on saanut odottaa kaksi vuotta uusinta Bond-elokuvaa saapuvaksi. Kesken tuotantoprosessin ohjaajaksi nimetty Cary Joji Fugunagan No Time to Die (2021) tuo valkokankaalle superagentti 007:n viimeistä kertaa Daniel Craigin esittämänä. Tämä kenties kaikkien aikojen James Bond jättää faneilleen tyylikkäät jäähyväiset.

Uusin Bond tulee elokuvateattereihin koronapandemian hellittäessä ja useille maaseututeattereille kreivin aikaan. Niissä on pitkään kaivattu alan todellista blockbusteria, joka imaisisi katsojat takaisin elokuvan ihmeelliseen ja maagiseen maailmaan. Tuoreimmassa 007-seikkailussa on ainekset tähän. Leffa tarjoaa oivan eskapistisen elämyksen, joka on irti kasvomaskien, käsidesien ja turvavälien liiankin tutuksi käyneestä maailmasta.

Tuorein agenttiseikkailu kantaa mukanaan Bond-perinteitä. Kauniit naiset, yllättävät agenttiaseet ja katsojan penkkiin liimaavat kaahaukset maalla, merellä ja ilmassa tuovat tuttuuden tunteen. 007-elokuvat ovat olleet myös globalisaation airueina jo 60 vuotta viedessään katsojan nojatuolimatkoille ympäri maailman. Tämänkertaista leffaa on kuvattu ainakin Jamaikalla, Färsaarilla ja Etelä-Italiassa.

Karismaattisen Daniel Craigin aikana Bond on muuttunut kylmänviileästä agenttitappajasta entistä inhimillisemmäksi hahmoksi. Toimintaa on uudessa elokuvassakin, mutta Fugunagalle ja Craigille tärkeätä on myös tunnelma. Ei ihme, että Craigin tähdittämiin Bondeihin kuuluvat Casino Royal (2006), Quantum of Solace (2008), Skyfall (2012) ja Spectre (2015) ovat kaikki olleet yleisön ja elokuvakriitikoiden arvostamia.

No Time to Die’n juonesta voi paljastaa sen verran, että elokuvassa 007 on jälleen napit vastakkain rikollisjärjestö Spectren kanssa. Tällä kertaa Spectre tavoittelee miljoonia ihmisiä uhkaavaa nanorobottiasetta, jonka on kehittänyt tiedemies Obrutšev (David Dencik). Spectren toimia ohjaa vankilassa viruva Blofeld (Christoph Waltz). Omat pahispiruettinsa tekee outo arpinaama Safin, jota näyttelee ponnettomasti Queen-elokuva Bohemian Rhapsodyssa (2018) loistanut Rami Malek.

James Bondin tehtävänä on jälleen pelastaa maailma, kuinkas muuten. Britannian tiedustelupalvelu MI6:n vakikaartiin kuuluvien M:n (Ralph Fiennis), Q:n (Ben Whishaw) ja Moneypennyn (Naomie Harris)  lisäksi apua tulee Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n agentti Felix Leiterilta (Jeffrey Wright).

Ratkaisevaa on jälleen kerran 007:n naisilta saama tuki. James Bondin rakastama tohtori Madleine Swann (ranskatar Lèa Seydoux) on elokuvan kyynelsilmäinen kaunotar. Bondin musta virkasisar Nomi (Lashana Lynch) ja Paloma (Ana de Armas) pistävät puolestaan pahiksia pinoon lähes 007:n tahtiin.

Daniel Craig on 53-vuotiaana vielä varsin vetreä ja vakuuttava roolissaan. Bond-instituutio joutuu kuitenkin etsimään uuden 007:n, jos No Time to Die saa jatkoa. En yhtään yllättyisi, jos uudeksi superagentiksi nousisi Lashana Lynch. Ajat ovat sellaiset - ja entinen Bond historiaa.

Elokuva on haikea ja koskettava eikä siirappimaisuuskaan ole kovin kaukana. Pientä kritiikkiä voi antaa myös elokuvan pituudesta (2h 44min), joka johtunee pitkistä haikeista jäähyväisistä Craigille ja hänen Bond-kaudelleen.

Elokuvan traileri:

 

Nykyajan kulkurit pakettiautoissaan ****½

 

                                    Elokuvan päähenkilö Fern (Frances McDormand).

Y-Kinon ohjelmiston tämänhetkinen helmi on amerikkalainen draamaelokuva Nomadland (2020), jolla on vahva dokumentaarinen pohja. Elokuva kertoo tien päälle joutuvan kuusikymppisen Fernin (Frances McDormand) tarinan, mutta paljon myös niistä nykyajan kulkureista, jotka eivät elä amerikkalaista unelmaa. Nomadland on kaunis, koskettava, rehellinen ja tempoltaan rauhallinen kuvaus yhteiskunnan vähäväkisistä.

Nomadland perustuu amerikkalaisen toimittajan Jessica Bruderin kirjaan, jonka elokuvan ohjaaja, jälkikäsittelijä ja käsikirjoittaja Chloé Zhao on sovittanut valkokankaalle. Leffa sijoittuu vuoteen 2011, jolloin maailmalaajuisen finanssikriisin jälkimainingit iskivät myös pieneen 300 hengen autiomaakaupunki Empireen Nevadassa. Kaivosyhtiö päätti tuolloin sulkea kaupungin kipsikaivoksen kipsilevyjen vähentyneen kysynnän vuoksi. Ratkaisu tyhjensi koko kaupungin ja pakotti asukkaat muuttamaan muualle.

Kohti tuntematonta lähtee asuttavaksi muunnetulla pakettiautollaan elokuvan keskushenkilö Fern, joka on lyhyessä ajassa menettänyt työnsä, kotinsa ja aviomiehensä Bon. Fern kiertää tilapäistöitä tehden osavaltiosta toiseen. Töitä löytyy Amazonin jättimäisestä jakelukeskuksesta, kivilouhoksesta, pikaruokalapaikasta, maatalouden kausityöläisenä ja karavaanarialueen vastaanotossa. Omatoimisuuteen on turvauduttava, kun työnvälitystoimiston virkailija ei löydä naiselle töitä. Fern sanoo rakastavansa työntekoa, mutta ei halua elää hyväntekeväisyyden tai yhteiskunnan almujen varassa.

Matkallaan Fern tutustuu nykyajan aitoihin nomadeihin, jotka esiintyvät elokuvassa omalla nimellään ja kasvoillaan. Erityisen läheiseksi hänelle tulevat kovia kokenut Linda May, syöpäsairas Swankie ja nykyajan kulkureiden karismaattinen ja empaattinen johtohahmo Bob Wells. Bob suosii minimalistista elämäntapaa ja syyttää nykypäivän kiertolaisten tilanteesta dollarin ja markkinatalouden ”tyranniaa”. Kapitalismikritiikistään huolimatta Nomadlandin poliittisuus tulee enimmäkseen esiin hienovaraisesti.

Elokuvan päähenkilö Fern on hiljainen, rauhallinen ja varautunut. Yksinäinen ja muistoissaan viipyilevä nainen huomaa kuitenkin avun tarpeen kylminä pakkasöina ja pakettiauton hajotessa matkan varrelle. Frances McDormand on kuin tehty rooliin. Hän elää ja hengittää roolihahmonsa tarinan. Fernin kasvot ovat kuin kanvaasi, jolle päähenkilön pienet eleet, ajatukset ja päivän tapahtumat tekevät omat siveltimenvetonsa. McDormandin roolisuoritus on mykistävän upea.

Nomadlandin kuvaus on oma lukunsa. Ohjaaja Zhao ja kuvaaja Joshua James Richards ovat loihtineet visuaalisesti häikäisevän elokuvan. Fernin pakettiauto rullaa läpi leffan majesteettisten maisemien: aavikot, vuorijonot, kanjonit ja Tyynimeri nivoutuvat kaikki nykyajan kiertolaisten tarinaan. Kiinalaissyntyinen Zhoe tuntee Amerikkansa, mutta kuvaa elokuvissaan mielellään amerikkalaisen yhteiskunnan marginaaliin puristettuja ihmisiä. Tämän hän tekee sellaisella lämmöllä ja syvyydellä, jota ei löydy Hollywoodin tusinatuotteista eikä monesta indie-elokuvastakaan.

Draamaelokuvan heikkouksista näkyvin on nykypäivän kulkureiden tilanteen heikko taustoitus. Katsoja jää miettimään henkilöiden elämänkohtaiden taustalla olevia asioita. Niitä ei dialogin niukkuus ja asioiden tarkastelu lähinnä päähenkilön näkökulmasta selitä.

Elokuvan trailerin löydät tästä: