sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Muistoseurat 3 on aiempia osia parempi***½

                                Kolmannen Muistoseurat-elokuvan keskeiset näyttelijät.


Järvilakeuden kansalaisopiston tuottama ja Jukka Mäkisen ohjaama Muistoseurat 3 on edennyt kolmanteen osaansa. Paikalliselokuvagenreen kuuluva Haaveita ja harha-askeleita (2019) on aiempia sarjan osia ehyempi ja parempi. Se on ammattitaitoisesti toteutettu ja marssittaa esiin uusia näyttelijöitä vakikaartin rinnalle.

Muistoseurat 1 ja 2 rakentuivat pitkälti Kalen (Jarmo Kumpula) edesmenneen veljen Anteron (äänenä Teemu Hakala) muistoksi järjestettyihin retkiin pitkin nyky-Kauhavaa ja maakuntaa. Edellisosassa kävi kuitenkin ilmi se, että Antero oli viriilinä miehenä saanut aikaan aarteen eli aviottoman lapsen salarakkaansa Sirkun (Maaria Koivula-Talkkari) kanssa.

Edellisosan paljastuksista järkyttynyt Kale päättääkin jättää tällä kertaa muistoseurat väliin ja suunnata Onnelaan tanssikurssille yhdessä ystävänsä Penan (Eero
Kankaansyrjä) kanssa. Parivaljakkoa vie tilanteesta toiseen automies Jortsu (Jouko Mäkinen) rakkaalla rämä-Ransullaan.

Pilven reunalta kurkkivan Anteron vaimo Maire (Mari-Elina Kottari) ja rakastajattaret Sirkku ja Katinka (Minna Lammi) päättävät järjestää naisille oman muistoseurareissun. Kun avoauton kuskiksi lupautuu Kalen vaimo Marja-Terttu (Anne Pesonen), ja mukaan tuppautuu takiaismainen anoppi Lempi (Tuula Kuoppala) ovat kauniimman sukupuolen edustajat valmiita etenemään Kalliojärvelle asti.

Edellisosan keskeinen henkilöhahmo Torsti (Raimo Peltola) on siirtynyt runoilijasta yrittäjäksi. Kestääkö platonisen rakkauden nimiin vannonut runoilija uuden yhtiökumppaninsa Tyyne Jauhojärven (Katri Aho) pyrkimykset tehdä loppu Torstin poikamiespäivistä?

Tässä komedian alkuasetelma ilman suuria juonipaljastuksia. Paikallisessa lyhytelokuvassa riittää hauskoja tilanteita, vaikkei ensi-illan yleisö 27.12. mylvinytkään naurusta. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on Kalen ja Penan ensikohtaaminen tindertypyjen Unelma (Outi Riihimäki) ja Ansa (Seija Haka) kanssa. Sitä voi luonnehtia suorastaan veretseisauttavaksi

Muistoseurat 3:ssa poiketaan nyt myös Kortesjärvellä (pub Sivuluisu), ihaillaan Hunurinjärven maisemia Alahärmässä, tavataan Kirkkopakan kuningas (Olavi Koivisto), ihmetellään pelloilla häärääviä outoja miehiä ja hoidetaan ihmissuhteita.

Elokuvasarjan kolmas osa on kokonaisuutena onnistunein. Käsikirjoittaja Leea Keto, ohjaaja Jukka Mäkinen sekä kuvaajana ja leikkaajana toiminut Pekka Pohjoispää ovat tehneet hyvää tiimityötä. Kedon teksti ja näyttelijöiden vuorosanat kuulostavat aidolta, Mäkinen on saanut harrastelijanäyttelijöistään paljon irti, ja Pohjoispää on hoitanut kuvamateriaalin jälkikäsittelyn todella ammattitaitoisesti. Erikseen on kehuttava äänityksen tasoa. Se on selkeästi parempi kuin monissa kotimaisissa tv-sarjoissa ja pitkissä elokuvissa.

Elokuvan harrastelijanäyttelijät selviytyvät kunnialla rooleistaan. Keskiöön nousevat vääjäämättä Kalea, Penaa ja Jortsua esittävät miesnäyttelijät. Vastaavasti huomio kiinnittyy Mairen, Lempin, Unelman ja Ansan roolisuorituksiin sekä ex-pappi Kaarinaan (Tuija Ahola). Uusista näyttelijöistä nousevat framille lurjusmaisia Viiistomäen veljeksiä esittävät Tuomo Savola ja Matti Järvelä.

Haaveita ja harha-askeleita on paikallisleffa ja 50 minuutin pituudellaan lyhytfilmi. Lyhyt pituus tarkoittaa sitä, ettei tämänkään tie-elokuvan juoni ole kovin kummoinen. Paikallisuus ja pientenkin katsojien tulo teattereihin rokottavat puolestaan elokuvataiteellista rohkeutta. Monet kohtaukset jäävät pikkusieviksi, vaikka näyttelijöiden taidot ja roolihahmot olisivat riittäneet rohkeampaankin revittelyyn.

Pienistä puutteistaan huolimatta Muistoseurat 3 – Haaveita ja harha-askeleita on varmasti vuodenvaihteen menestyselokuva ainakin kauhavalaisittain.

Elokuvan traileri:


                       

perjantai 20. joulukuuta 2019

Avaruussaagan tyylikäs lopetus****

                                Chewbacca (Joonas Suotamo), Poe Cameron (Oscar Isaac),
                                 Rey (Daisy Ridley) ja Finn (John Boyega) kiitävät kohti
                                 galaktista seikkailua.

Harvalla elokuvalla on ennen ilmestymistään niin suuria paineita kuin sopivasti jouluksi elokuvateattereihin tulleella Star Wars -saagan päätösosalla The Rise of Skywalkerilla (2019). Päätöstrilogian edellinen osa Star Wars: The Last Jedi (2017) sai avaruussarjan faneilta todella kylmän vastaanoton epäuskottavuudellaan ja rajuilla juonenkäänteillään. Uutuuselokuvan ohjaaja J.J. Abrams sai Disneyltä tehtäväksi punoa menestyssaagan langanpäät yhteen ja vetää fanit takaisin katsomoihin. Tässä hän näyttää onnistuvan kiitettävällä tavalla.

George Lucasin alkuperäinen Tähtien sota -trilogia (1977-1983) oli valtaisa menestys. Filmiteollisuudessa alkuperäissarja mullisti efektituotannon ja elokuvamarkkinoinnin. Sarja levisi oheistuotteiden ja peliteollisuuden mukana kaikkialle. Yli 40 vuoden ajan Star Wars -fanit ovat vaeltaneet elokuvateattereihin ja televisioiden ääreen kuin uskonnollisen kultin palvontapaikoille. Vaikka uutuuselokuva jäisikin viimeiseksi, Disney takoo peleillä, oheistuotteilla, teemapuistoilla vielä vuosikymmenet voittoja.

Uutuuselokuvan juoneen pääseminen edellyttää pikakertausta The Last Jedistä. Siinä galaksitasoinen taistelu kapinallisten ja pahan Ensimmäisen ritarikunnan kesken voimistui ja kapinalliset joutuivat ahdinkoon. Kertomuksen keskiöön nousi jedikokelas Rey (Daisy Ridley), joka tuli tietoiseksi jedivoimistaan eristäytyneen Luke Skywalkerin (Mark Hamill) avulla.

Alkuperäistrilogian Darth Vader -vastine Kylo Ren (Adam Driver) ajautui vallanhimossaan Voiman pimeälle puolelle. Tämän seurauksena hän surmasi Ensimmäisen ritarikunnan johtaja Snoken saadakseen koko galaksin hallintaansa. Kylo Ren yritti houkutella myös sankaritar Reyn voiman pimeälle puolelle siinä onnistumatta. Tämän antoi kenraali Leia Organan (Carrie Fisher) johtamille kapinallisille vielä toivonkipinän pimeyteen vaipumassa olevassa galaksissa.

The Rise of Skywalkerin alussa Kylo Ren matkustaa salaiselle Exegol-planeetalle, jossa hän tapaa henkiinheränneen pääpahis keisari Palpatinen (Ian McMiarmid) ja tutustuu Ensimmäisen ritarikunnan salaiseen aseeseen. Sen avulla on tarkoitus murskata kapinalliset ja perustaa sitheille Viimeinen ritarikunta. Tämän galaktisen tavoitteen saavuttamiseksi Kylon on kuitenkin löydettävä jedikokelas Rey ja surmattava tämä.

Rey harjoittaessa jedivoimiaan hänen kapinallisystävänsä pilotti Poe Dameron (Oscar Isaac), Finn (John Boyega), Chewbacca (Joonas Suotamo) saavat tiedon hyvin merkittävästä sithiesineestä. Pian nelikko sekä pallorobotti BB-8 ja ainainen empijärobotti C-3PO lähtevät planeettakierrokselle kohti Exegolia ja mahdollista uuden imperiumin ydintä.

Matka on täynnä seikkailuja, entisistä Tähtien sota -leffoista tuttuja hahmoja, uusien haasteiden kohtaamista. Huimat takaa-ajot seuraavat toistaan, oli sitten kyse kiitureista, lentävistä iskusotilaista tai perinteikkäistä yhteenotoista X-siipisten ja TIE-hävittäjien kesken.

The Rise of Skywalkerin hienoimman roolityön tekee hieno luonnenäyttelijä Adam Driver. Hänen Kylo Renissään on suuruutta ja tragiikkaa. Hänen ja jediksi kasvavan Reyn välinen jännitekin saa uutuusleffassa muodon. Elokuvan tietty ongelma on hahmojen runsaus. Henkilögallerian hahmottamista hankaloittaa myös se, että kertomuksen edetessä saa tosissaan pohtia sitä, ketkä menneiden osien keskushenkilöt ovat eläviä, ketkä kuolleita. The Last Jedin kuvausten jälkeen kuollut Carrie Fisher tuodaan elokuvaan ylijääneiden kuvausmateriaalien avulla eikä aina kovin onnistuneesti.

Vaikka ohjaaja Abrams vältteleekin riskejä ja ammentaa edellisistä sarjan elokuvista niin juonta kuin roolihahmojakin, The Rise of Skywalker on kiitettävä päätös avaruussaagalle, jonka mukana niin moni on kasvanut lapsuudesta aikuisuuteen. Uutuuselokuvan sci-fi-fantasiamaailma on tuttu ja se välittää yhä avaruussarjalle tyypillistä iloa, huumoria ja suuria tunteita.

Tähtien sodan kantavia teemoja ovat alusta asti olleet ystävyys, toveruus ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. The Rise of Skywalker onnistuu jatkamaan tätä perinnettä John Williamsin aina niin hienon musiikin kuljettamana.

Valoherkille ihmisille kuitenkin varoituksen sana. Elokuva sisältää useita jaksoja, joissa on pitkäkestoista välkkyvää valoa. Tämä saattaa vaikuttaa ihmisiin, joilla on taipumus valoherkkyysepilepsiaan tai muihin valoherkkyyksiin.

Adam Driver on vakuuttava Kylo Renin roolissa.

Elokuvan traileri:


sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Mafiaveljien runsas testamentti****

                                Mafiapomo Russell Bufalino (Joe Pesci) mentoroi Frank
                                Sheerania (Robert de Niro), ammattitappajaa.

 Amerikanitalialainen elokuvaohjaaja ja tuottaja  Martin Scorsese ei juurikaan tarvitse esittelyjä elokuvamaailmassa. Ohjaajalegenda omien filmien lista on jo 65, joiden joukosta löytyvät mm. mestariteokset Taksikuski (1976), Kuin raivo härkä (1980), Kristuksen viimeinen kiusaus (1988), Mafiaveljet (1990), Casino (1995), The Departed (2006), Hugo (2011) ja The Wolf of Wall Street (2013).
Scorsesen uutuuselokuva The Irishman (2019) ehti käväistä elokuvateattereissa – myös Y-Kinossa – ennen kuin se siirtyi pääosin suoratoistopalvelu Netflixin ohjelmistoon. Uutuusleffa  jatkaa ohjaajan mafiaelokuvien pitkää sarjaa.  Sudenpesää (1973), Mafiaveljiä ja Casinoa seurasi The Departed, josta Scorsese pokkasi parhaan ohjaustyön Oscar-gaalassa.

The Irishman on jälleen järjestäytyneen rikollisuuden kuvaus. Scorsese on koonnut peräti 145 miljoonaa euroa maksaneeseen elokuvaansa todellisen tähtikaartin, joka on pääosin tullut tutuksi hänen aiemmista elokuvistaan. Elokuva kerrotaan mafian palkkatappaja Frank Sheeranin (Robert de Niro) näkökulmasta. Hänen uraansa mentoroi pennsylvanialainen mafiapomo Russell Bufalino (Joe Pesci). Lopulta Sheeran päätyy legendaarisen, kovaotteisen ja 1975 kadonneen ammattiyhdistysjohtaja  Jimmy Hoffan (Al Pacino) riveihin.

Scorsesen pitkä elokuva (3h 29min) kuljettaa katsojan maailmaan, jossa rikos ja politiikka kohtaavat. Se on kappale mafian ja Washingtonin vallanpitäjien historiaa. Se kertoo Fidel Castron valtaannoususta Kuubassa 1950-lopun lopulla ja siitä kuinka mafia ja CIA yrittivät kukistaa uuden hallinnon. Elokuva kuljettaa halki rikollisjoukkojen yhteenottojen 1960- ja 1970-luvuilla aina päähenkilön elämän ehtooseen yksinäisenä vanhuksena palvelutalossa.

Elokuva voidaan jakaa päähenkilön pyrkimysten mukaan kolmeen jaksoon. Ensimmäinen osa kertoo sen, kuinka irlantilainen duunari Frank Sheeran päätyy mafian tappajaksi sattumalta. Robert de Niron pienieleisesti ja harkitusti esittämä Sheeran on aivan erilainen kuin Mafiaveljien Henry Hill, joka oli aina halunnut olla gangsteri.

Toinen osa elokuvasta kertoo palkkatappajan halusta olla mafian arvostettu jäsen. Sheeran hoitaa työnsä ammattimaisesti, kliinisen brutaalisti, ilman tunteita tai silmittömiä väkivallan purkauksia. Kymmenistä hänen surmaamistaan henkilöistä osa sivuutetaan vain tekstillä siitä, milloin he kohtasivat loppunsa.

Kolmas osa elokuvasta kuvaa päähenkilön kulun kohti pettymystä. Kerskailu menestyksellisestä urasta saa jäädä. Palkkatappajan osana on ikääntyä, kokea menetyksiä, pohdiskella syntejään ja mahdollista anteeksiantoa. Historian kulkuun vaikuttanut Sheeran huomaa pian olevansa historian ja aikalaistensa unohtama. Rikolliselle kipein muistutus omista laiminlyönneistään on tytär Peggy (Anna Paquin), jonka syyttävä katse ja kriittiset lauseet seuraavat palkkatappajaa läpi filmin.

Elokuvan tähtinäyttelijöiden keskinäistä yhteistyötä voi vain ihailla. Robert de Niro (76v) näyttelee ammattitappajaa vähäeleisesti, mutta hänen silmänsä ja sivunyökkäyksensä kertovat oman tarinansa. Hän kohoaa ammattiosastonsa pomoksi ja Jimmy Hoffan oikeaksi kädeksi. Al Pacinon esittämä kuljetustyöväenliiton lakkokenraali on teatraalinen ja ajoittain todella räiskyvä. Näyttävästä suorituksesta povataankin hänelle parhaan miesnäyttelijän Oscar-palkintoa.

Todella hieno on roolissaan elokuvantekoon palannut Joe Pesci (76v). Siinä missä hänen hahmonsa aiemmissa Scorsesen rikosleffoissa lähes rakastivat tappamista, on Pescin Russell Bufalino suorastaan murheellinen. Kaikkia keskeisiä roolihahmoja ajavat eteenpäin ylpeys, ahneus ja vallanhimo, mutta samalla heitä masentavat tehdyt teot ja vaihtoehdottomuus. Rikollista uraa on pakko jatkaa.

Scorsesen elokuvan erikoisuutena ovat tietokone-efektit, joilla päänäyttelijöitä nuorennetaan. Digitaalinen kasvojenkäsittely on niin onnistunutta, että siihen ei paria poikkeusta lukuun ottamatta kiinnitä huomiota.

The Irishman jää elokuvahistoriaan Scorsesen rikkaana ja monipuolisena testamenttina, joka nosti Pacinon, Pescin ja de Niron vielä kerran elokuvataiteen jalustalle. Elokuvan pitkä kesto ja aika lailla loppuunkaluttu aihepiiri pudottavat loppuarvioista pois yhden tähden.

Elokuvan traileri:



keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Loistava dokumentti ensimmäisestä kuulennosta*****

                                Neil Armstrongin ensimmäinen askel kuun kamaralle oli
                                suuri harppaus ihmiskunnalle 21.7.1969.


Todd Douglas Millerin ohjaama Apollo 11 -dokumentti (2019) on lajityypissään loistelias ja yksi vuoden elokuvatapauksista. Se rakentaa 50 vuoden takaisen käänteentekevän kuulennon taustan todella taitavasti. Katsojalle on tiedossa todella mieleenpainuva ja jännittävä elämys siitä, miten ihmiskunnan löytöretket ulotettiin kuun pinnalle heinäkuussa 1969.

Millerin dokumentti kuvaa matkaa tuntemattomaan. 1950- ja 1960-luvun kylmän sodan aikana suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat myös avaruuden valloittamisesta. Neuvostoliitto näytti olevan Yhdysvaltojen edellä saatuaan avaruuteen Sputnikin, Laika-koiran ja ensimmäisen avaruuslentäjä Juri Gagarinin.

Yhdysvaltojen jääminen jälkeen huolestutti poliitikkoja ja kenraaleita. Presidentti John F. Kennedy piti vuonna 1962 Rice-yliopistossa kuuluisan puheensa, jossa hän asetti USA:n tavoitteeksi saada amerikkalainen ihminen kuuhun vuosikymmenen loppuun mennessä. Yhdysvaltojen avaruusohjelmassa ei pihtailtu, ja historia kertoo sen, että asetetun vision saavuttamisessa myös onnistuttiin.

Apollo 11 ei kuitenkaan kerro ensimmäisestä kuumatkasta sen poliittisen, yhteiskunnallisen tai kulttuurillisen merkityksen kautta. Dokumentti keskittyy kuulentoon tieteellisenä saavutuksena - ja millä lailla.

Elokuvassa on käytetty ainoastaan alkuperäistä ääni- ja kuvamateriaalia, josta osaa ei ole nähty koskaan aikaisemmin. Ohjaaja aloitti kolme vuotta sitten yhteistyön kansainvälisen työryhmän, Yhdysvaltain avaruushallinnon (Nasa) ja Kansallisarkiston (NARA) kanssa saadakseen haltuunsa kaiken Apollo 11:een liittyvän materiaalin. Kansallisarkistosta löytyi yllättäen 177 kelaa värinegatiiveja, jotka kehitettiin dokumentteja varten.

Nasa puolestaan luovutti elokuvantekijöille 11 000 tuntia luettelemattomia nauhoituksia Houstonin lennonjohtokeskuksesta. Ne sisälsivät yhdeksän päivää kestäneen avaruuslennon ajalta avainhenkilöiden keskusteluja toistensa ja astronauttien kanssa. Nauhoitukset järjestettiin tietokoneohjelmalla sekunnilleen aikajärjestykseen ja niistä valittiin kertomuksen kannalta keskeiset puheet elokuvaan. Ne ovat melkein kuin elokuvan taustamusiikkia.

Värinegatiiveista ja filmipätkistä saatiin restauroinnin ja elokuvan jälkikäsittelyn yhteydessä huikean kaunista katseltavaa. Osan kuvasivat astronautit Neil Armstrong, Buzz Aldrin ja Michael Collins, joka jäi komentomoduuliin Kuun kiertoradalle. Kuumatkamateriaalin ohella 1960-luvun aito ajankuva rakentuu kuumanian vallassa olevista ihmismassoista, jotka ovat kerääntyneet mm. Kennedyn avaruuskeskukseen ja Cape Canaveralin laukaisupaikan vastaiselle rannalle.

Dokumentti tuo esiin se, miten valtava hanke oli kyseessä ja miten paljon se liikutti ihmisiä ympäri maapallon. Pienen hetken ihmiskunta koki yhteytensä seuratessaan jännittyneenä astronauttien kuumatkaa. Kuumodulin ja komentoalus Columbian telakoitumisen kauneus tuo mieleen taidemaalari ja kuvanveistäjä Michelangelon teoksen  Aatamin luominen (1511), jossa Jumalan ja Aatamin sormenpäät koskettavat toisiaan.

Apollo 11 on elokuva, joka on ehdottomasti nähtävä suurelta valkokankaalta. Se mahdollistaa silloin parhaiten myös Matt Mortonin ylväästä ja jännittävästä musiikista nauttimisen.

Dokumentin traileri:






maanantai 19. elokuuta 2019

Tarantinon uusin on tyylitelty ajankuva Hollywoodista****

                                Brad Pitt (vas.) ja Leonardo diCaprio näyttelevät ensi kertaa
                                samassa elokuvassa. Molemmat tekevät loistoroolit.

Quentin Tarantinon pitkään odotettu yhdeksäs elokuva Once Upon A Time in Hollywood (2019) on nyt elokuvateattereissa. Filmi on hieno kuvaus lasku-uralla olevien elokuva-ammattilaisten ystävyydestä ja vanhan Hollywoodin studiojärjestelmän rapautumisesta 60-luvun uutta luovalla vuosikymmenellä. Elokuvan supertähdet Leonardo Di Caprio ja Brad Pitt ovat rooleissaan huikean hyviä.

Quentin Tarantino ei ole jättänyt elokuvillaan ketään kylmäksi. Reservoir Dogs (1992), Pulp Fiction (1994), Jackie Brown (1997), Kill Bill 1 & 2 (2003,2004), Kunniattomat paskiaiset (2009), Django Unchained (2012) ja Hateful Eight (2015) ovat olleet kassamenestyksiä, mutta myös elokuvaa taidemuotona muuttaneita teoksia. Ohjaaja-käsikirjoittajan tietämys elokuvasta ja elokuvan historiasta on suunnaton, mikä on näkynyt myös hänen elokuvissaan esimerkiksi eri genretyyppien ja vanhoista elokuvista lainattujen kohtausten uudelleensovittamisessa.

”Olipa kerran Hollywood” heijastelee monia elokuvaohjaajan aiemmista elokuvista tuttuja elementtejä. Tarantinon elokuvan soundtrack on jälleen kerran sävähdyttävä ja rakentaa hienosti vuoden 1969 ajankuvaa. Läpi elokuvan on sijoitettu huomattava määrä viittauksia muihin elokuviin, ja valkokankaalla käy kääntymässä  lukuisia 60-lukuun yhdistettäviä näyttelijöitä. Näistä mainittakoon Steve McQueen (Damian Lewis), Bruce Lee (Mike Moh) ja  Al Pacino, joka näyttelee roolittaja Marvin Schwarzia.

Quentin Tarantinon elokuville tyypillinen ultraväkivaltaisuus leimahtaa filmissä oikeastaan vain kerran, ja silloinkin perustellusti. Once Upon A Time in Hollywood on ohjaajamestarin lempein elokuva sitten Jackie Brownin. Tarantino karttelee totuttuun tapaan kaupallista tuotesijoittelua ja vihaa yhä digitaalista kuvausta. Hänen nykyinen kuvaajansa Robert Richardsonin kameratyö on lämmintä, mutta silti tarkkaa. Jokainen otos on etukäteen harkittu elokuvakerronnan laveudesta huolimatta.

”Olipa kerran Hollywood ” on hieno kertomus ystävyydestä ja vaikeudesta sopeutua muuttuvaan maailmaan. Elokuvan päähenkilöistä hiipuva tv-tähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) on noussut 50-luvulla suosioon lännensarjassa Bounty Law. Sarjan jättäminen on kuitenkin osoittautunut virheeksi ja Rickin edustamalle sankarityypille näyttää olevan enää käyttöä vain tv-mainoksissa ja italialaisissa spagettiwesterneissä roiston rooleissa. DiCaprio tekee väsähtäneen länkkärisankarin rooliin äärimmäisen taitavasti, tarkasti ja intensiivisesti.

Rickin ja hänen stunttiystävänsä Cliff Boothin (Brad Pitt) välejä kuvaa parhaiten elokuvasta irrotettava lausahdus ”enemmän kuin ystävä, vähemmän kuin vaimo”. Cliffin päätehtävänä on kuljettaa ajokorttinsa menettänyttä Rickiä paikasta toiseen. Brad Pitt on rentona ja viileänä Cliffinä täydellinen roolissaan. DiCaprion ja Pittin yhteistyötä elokuvassa voi vain ihailla.

Näyttelijän ja työttömäksi jääneen stuntin ajelehtiminen on toinen leffan pääjuonikuvioista. Rick ja Cliff elävät elokuvahistorian siirtymäaikaa, jossa perinteinen studiojärjestelmä pyssysankareineen on siirtymässä unholaan modernisoituvan maailman tieltä. Yhdysvallat eli 60-luvun lopussa Vietnamin sodan, avaruuden valloituksen, kansalaisoikeustaistelun ja hippiliikkeen aikaa, ja elokuvateollisuudessa alkoivat nousta esiin aivan toisenlaiset esikuvat. Näitä kuvastaa lupaava nuori ja kaunis näyttelijätär Sharon Tate (säkenöivä Margot Robbie), jonka aviomiehenä oli puolalainen elokuvaohjaaja Roman Polanski (Rafał Zawierucha).

Sharon Taten kohtalo oli karmea. Elokuun yhdeksäntenä 1969 kolme Charles Mansonin muodostaman kultin jäsentä murhasi raskaana olleen Taten ja neljä muuta ihmistä. Elokuvassa Rick asuu Polanskin ja nuoren komediennen naapurissa. Cliff puolestaan piipahtaa kultin päämajassa Spahn Ranchilla, jossa fiktiiivistä Bounty Law’ta oli aiemmin kuvattu. Elokuvan pääjuonet alkavat siten kietoutua yhteen elokuun edetessä ja elokuvan painostavuuden lisääntyessä.

 Quentin Tarantino on luvannut tehdä elämässään kymmenen elokuvaa. Vaikka uutuusfilmi on järjestyksessä yhdeksäs, on siinä paljon jäähyväisten tuntua. Tarantino rakastaa kriitikon tavoin elokuvaa taidemuotona. Niinpä kunnioitan ohjaajamestarin toivetta pitää juonipaljastukset mahdollisimman vähäisinä, Löytäköön jokainen Tarantinon elokuvien ystävä itse tämän mennyttä Hollywoodia kunnoittavan ja ravitsevan runsaudensarven.

Margot Robbie on tähteyteen matkalla ollut Sharon Tate.


Elokuvan traileri:




lauantai 23. maaliskuuta 2019

Suomalaisen luonnon ylistyslaulu****

                                Joutsenperheen joutohetki dokumentissa Luontosinfonia.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut Marko Röhrin ohjaama ja käsikirjoittama dokumenttielokuva Luontosinfonia (2019) on maamme luonnon ylistyslaulu. Elokuvan kuvavirrassa suomalainen luonto näyttäytyy henkeäsalpaavan kauniina ja monimuotoisena. Klassisen musiikin tahdittama dokumentti on luontoystävän runsaudensarvi, josta voi ammentaa paljon ilman kertojaa tai faktaruutuja.

Luontosinfonia on kaikkien aikojen katsotuimman dokumenttielokuvan Järven tarinan (2015) ja Metsän tarinan (2012) sisarelokuva. Elokuva on retrospektiivinen eli takautuva, koska se käyttää pääosin näiden elokuvien yhteyteen kuvattua materiaalia. Vain viidennes kuvaaja Teemu Liakan kuvaamista otoksista on täysin uusia.

Visuaalisesti häikäisevän dokumentin pienenä kauneusvirheenä ovatkin vanhimmat 12 vuotta sitten kuvatut otokset, joiden resoluutio ei vastaa nykypäivän vaatimuksia. Toisaalta ne ovat perusteltuja elokuvan sisällön, tunnelman ja suomalaisen luonnon historiallisen kehityksen kannalta. Elokuvan tuottajien Hanna Järvisen ja Marko Röhrin mukaan osa kuvatusta luonnosta on jo ehtinyt tuhoutua.

Luontosinfonian erikoisuus on luontokuvauksen ja sinfoniamusiikin yhdistäminen. Elokuvan musiikki on säveltäjä Panu Aaltion nuotintamaa, ja Vantaan viihdeorkesterin, Grex Musicus –kuoron ja heleä-äänisen laulaja Johanna Kurkelan esittämää. Elokuva on leikattu musiikin ehdoilla. Sen käyttö on ajoittain mahtipontista ja varsin perinteistä: eläinten poikasten touhuja säestävät puhaltimet, tunnelmallisia hetkiä viulut ja piano. Kun suuri lintuparvi pyyhältää lentoon, patarummut sanovat painavan sanansa.

Elokuva käynnistyy revontulien tanssilla ja järvimaisemien esittelyllä. Jokaisesta vuodenajasta tuodaan esille sen ominaispiirteet ja kauneimmat kasvot. Kaikkien kiehtovimmat osiot ovat mielestäni muodonmuutokset ja upeat lähikuvat villieläimistä. Tavallinen luontoharrastaja voi tallata elämänsä metsissä, soilla, pelloilla ja vaaroilla törmäämättä suurpetoihin tai näkemättä kotkanpesää. Luontosinfoniassa niin moni eläin on läsnä lähikuvissa.

Luontosinfonia on kuorrutettu visuaalisilla herkkupaloilla: kuikan nousukiito järvellä, joutsenperheen joutohetket, majava-ahmatin taukoamaton jauhanta, sudenkorennon vaivalloinen punnerrus ulos kuorestaan, selkää uivan saukon pissahetki, hirvilauman uintiretki, käpytikan nokkeluus ja hanhien syysmuuton massiivisuus. Nämä vain muutamia mainitakseni.

Luontosinfoniassa vältetään tietoisesti suuria riitasointuja. Eläinmaailman keväistä kiimaa ja urosten pullistelua toki sivutaan, mutta ravintoketjun eloonjäämiskamppailut sivuutetaan: veri ei juurikaan virtaa.


Näin harmoninen ja kaunis luontodokumentti on kuin tilaustyö maailman onnellisimmalle kansalle.

                                Suomalaisille rakasta järvimaisemaa.

Elokuvan traileri:





sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Kuunatseja ja dinosauruslaukkaa**

                                Uutuuselokuvan sankarikolmikko Malcom (Kit Dale), Obi
                                 (Lara Rossi) ja Sasha (Vladimir Burlakov) tarkastelevat Iron
                                 Sky 2:n härskeintä ja menestyneintä tuotesijoittelutuotetta.

Seitsemän vuotta odotettu scifi-komedia Iron Sky - The Coming Race (2019) on vihdoin valmis. Kallis monikansallinen jatko-osa kulttimaineen saaneelle Iron Skylle on elokuvana kehnonpuoleinen ja monia genrejä sekoittava.  Rönsyilevä toimintaseikkailu on paikoitellen komeaa katsottavaa, mutta suuri osa vitseistä on viheliäisen vanhentuneita.

Vuonna 2012 valkokankaalle rävähti suomalaisittain tapaus: Timo Vuorensolan ohjaama ja aikansa kallein kotimainen elokuva. Pääosin joukkorahoituksella aikaansaatu seikkailukomedia Iron Sky  kertoi Kuun pimeällä puolella majailleista kuunatseista, jotka hautoivat maailmanvalloituspuuhia. Leffa ammensi vaikutteita mm. Stanley Kubrikin Tri Outolemmestä (1964), Charles Chaplinin Diktaattorista (1940) ja ajankohtaisista kansainvälisen politiikan erikoisuuksista.

Iron Sky 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Ydinsodan seurauksena maapallo on tuhoutunut ja parituhatta henkiinjäänyttä on pelastautunut kuunatsien hylkäämään tukikohtaan Kuun pimeälle puolelle. Yhteisöä johtaa vakavasti sairas Renate (Julia Dietze), jonka kovaotteinen tytär Obi (Lara Rossi) nousee kakkososassa toiminnan keskiöön. Hän tapaa äkkiarvaamatta kuunatsijohtaja Wolfgang Korzfleischin (Udo Kier), joka on jäänyt piilottelemaan tukikohtaan.

Obi kuulee kuunatsipomolta, että ratkaisu ihmiskunnan pelastamiseen löytyy maan ontosta keskipisteestä, jota asuttavat liskoihmiset, vrilit, jotka kykenevät muodonmuutokseen. Monet ihmiskunnan menneistä jo nykyisistä johtajista ovat Dalan Mussonin, Timo Vuorensolan ja Jarmo Puskalan käsikirjoituksessa liskoja. Tähän kauhugalleriaan kuuluvat Iron Sky 2:ssa muiden muassa Tšingis-kaani , Stalin, Hitler, Mao Zedong, Vladimir Putin, Sarah Palin, Osama bin Laden ja Mark Zuckerberg.

Dinosauruksilla ratsastavien vrilien voima perustuu Graalin maljaan, jonka avulla ylläpidetään voimakenttää maan ytimessä. Obin ja hänen keskeiset apurinsa Sasha (Vladimir Burlakov) ja Malcom (Kit Dale) pyrkivät sieppaamaan maljan ihmiskunnan pelastamiseksi.

Iron Sky – The Coming Race on melkoinen sekametelisoppa. Se pitäisi olla komedia, mutta monet sen vitseistä ovat vanhentuneita tai loppuun kaluttuja. Hauskuutta eivät tuo vanhat iPhone-vitsit tai edes Appleuskovaisten ”jobsistien” älylaitteita palvova kultti. Toimintaelokuvana Iron Sky 2 ei juhli. Lara Rossin dynaamista Obia peesaavat flegmaattinen Sasha ja pehmyt brucewillis-kopio Malcom.

The Coming Racessa näkyvät edellisosan tapaan elokuvalliset lainat. Leffan kohtaukset tuovat pinnistelemättä mieleen Star Warsit, Jurassic Parkin, Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjan John Carterin, Indiana Jonesin ja monet muut menestysleffat. Uutuuselokuvan onnistuneinta antia lienevät komeat erikoistehosteet ja äänimaailma, slovenialaisen Laibachin musiikki ja vilpitön yritys. Niin, ja hirteishuumorin puolella taitaa mennä leffan unohtumattomin hirviöpari: Liskoihmis-Hitler (Udo Kier) ratsastamassa Tyrannosaurus Rexillä.


On sääli, että kakkososan valmistuminen vei tekijänoikeuskiistojen, tuotantokatkoksen ja ajoittaisten rahoitusongelmien takia peräti seitsemän vuotta. Elokuvan tuotantokustannukset nousivat peräti 20 miljoonaan euroon. Täytyy toivoa, että Marsiin sijoittuvat kolmososa on edellisosia parempi valmistuessaan.

Elokuvan traileri:



Junamatka ihmisyyteen****1/2

  Päähenkilöt Ljosa (Juri Borisov) ja Laura (Seidi Haarla)  loistavat rooleissaan.  © Elokuvayhtiö Aamu 2021 Y-Kinon ensi-iltaan tullut ohja...