Malenkov, Hrushtshov ja Berija.
Y-Kinon valkokankaalla on nyt nähtävissä yksi alkuvuoden
elokuvatapauksista. Poliittisen satiirin mestari Armando Iannucci on tehnyt niin sysimustan ja räävittömän komedian
Stalinin kuolemasta ja sitä seuranneesta valtataistelusta, että Venäjän
kulttuuriministeriö veti elokuvan pois levityksestä muutama päivä ennen leffan
ensi-iltaa. The Death of Stalin (2017)
on taidokas yhdistelmä raskaan sarja revittelyä, Venäjän synkän historian
dramatisointia ja konekiväärimäistä dialogia, joka ajoittain hipoo
mauttomuutta.
Neuvostoliiton vainoharhainen diktaattori generalissimus Josif Stalin (1878-1953) on viime
vuosisadan pelottavimpia henkilöhahmoja. Hän aloitti talvisodan, teollisti
jättiläisvaltion, selviytyi toisen maailmansodan voittajaksi, ja surmautti
arviolta 25-30 miljoonaa ihmistä säälimättömissä ja neuvostoyhteiskunnan
kaikille tasoille yltäneissä puhdistuksissaan 1920- ja 1930-luvulla. Toisen
maailmansodan uhriluvut ovat vielä erikseen. Omien kansalaisten piinaaminen
jatkui Stalinin 5. maaliskuuta 1953 tapahtuneeseen kuolemaan asti.
Tätä massiivisten ruumiskasojen luomaa taustaa vasten
skottiohjaajan kuvaus Stalinin kuolemasta ja sitä seuranneesta valtataistelusta
komedian keinoin on hullunrohkea, mutta onnistunut. The Death of Stalin
perustuu Fabien Nuryn ja Thierry Robinin samannimiseen
sarjakuvaan, jonka pohjalta käsikirjoituksen ovat muokanneet ohjaajan itsensä
lisäksi David Schneider, Ian Martin ja Peter Fellows.
Elokuva käynnistyy Moskovassa 1.3.1953. Radio Moskova
lähettää eetteriin Mozartin konserton, johon neuvostodiktaattori (Adrian
McLoughlin) tykästyy. Hän soittaa puhelimella ohjelman tuottajalle (Paddy
Considine) ja pyytää
konserttitaltioinnin lähettämistä datshalleen. Tuottaja panikoi, koska
konserttia ei nauhoitettu.
Stalinin puhdistuksissa tuttaviaan menettänyt pianisti
kieltäytyy aluksi yhteistyöstä, mutta lupautuu soittamaan runsaan ruplapalkkion
innoittamana. Ainoa keino tyydyttää hirmuhallitsija toive on soittaa konsertto
uudelleen ja nauhoittaa se. Kuoliaaksi peloteltu studioyleisö istuu uudelleen
aloilleen ja aplodeeraa vimmatusti orkesterille vain miellyttääkseen
diktaattoria.
Pian levytyksen vastaanotettuaan Stalin saa
halvauskohtauksen datshallaan ja kaatuu lattialle. Kukaan ei uskalla häiritä
diktaattoria. Kun hänen sairauskohtauksensa vakavuus selviää muille
neuvostojohtajille, ei taitavia lääkäreitä ole enää jäljellä. Joukkomurhaaja on
teloituttanut kaikki hyvät, ja jäljellä olevat vain huonot. Kun Stalinin
terveydentila heikkenee, alkaa muiden johtajien kesken hillitön ja kaikki hyvän
maun rajat ylittävä kilpailu vallasta.
Kommunistisessa puolueessa vahvimmilta Stalinin seuraajilta
vaikuttavat pääministeri Georgi Malenkov
(Jeffrey Tambor) ja hänen
liittolaisensa, sisäisestä turvallisuudesta vastannut pyöveli Lavrenti Berija (Simon Russel Beale). He
ovat toimineet yhteistyössä jo 30-luvun vainoissa ja toisen maailmansodan
melskeissä.
Parivaljakon kovimmaksi vastustajaksi nousee Nikita Hruštšov (erinomainen Steve Buscemi). Hurjan valtataistelun
pyörteisiin imaistaan myös ulkoministeri Vjatšeslav
Molotov (Monty Python-legenda Michael
Palin), epäsuosioon joutunut Anastas Mikojan (Paul Whitehouse) ja Suuren isänmaallisen sodan sotilassankari marsalkka
Georgi Žukov (Jason Isaacs).
Vallantavoittelijoiden keskinäinen nokittelu Stalinin
ruumiin ympärillä on absurdia ja irvokasta. Neuvostojohtajien karrikoidut henkilöhahmot
ovat karkeita ihmisiä, jotka tekevät toisilleen tyhmiä käytännön piloja. Historiatietoisen
katsojan naurunpyrskähdyksiä hillitsee se, että hän tietää seuraavansa melkoista
tragikomediaa. Elokuvan henkilökaartista jokaisella oli kädet veressä. Puolueterrorista selviytyneet johtajat olivat maksaneet kovan hinnan. He olivat
sekä suoraan että välillisesti vastuussa miljoonien, kenties jopa kymmenien
miljoonien kuolemasta.
Iannucci osoittaa sysimustan komedian keinon sen, että valta
ei voi pohjautua päähänpistoihin ja sokealle lojaalisuudelle, jotka luovat
täysin kestämättömän ilmapiirin ja arveluttavan poliittisen kulttuurin.
Ideologia ei voi myöskään perustua leväperäiselle etiikalle.
”Stalinin kuoleman” kritiikin kärki osuu myös omaan aikaamme
maailmaan, jota leimaavat autoritaaristen johtajien nousu, populismin nousu,
johtajien sumeilematon valehtelu sekä demokratian ja sivistyksen vähättely.
Vallanjanoiset johtajat käyttävät ideologioita keppihevosenaan, rajoittavat
sanan- ja kokoontumisvapautta ja vaativat ehdotonta lojaalisuutta lähipiiriltään.
Tuntuuko tutulta?
Elokuvan traileri:
