Arkkitehtipariskunnan huikea perintö****½

 

Virpi Suutarin erinomainen dokumenttielokuva Aalto (2020) piirtää vivahteikkaan kuvan kansainvälisesti tunnetuimmasta arkkitehdistämme ja hänen taiteilijavaimostaan. Alvar ja Aino Aallon saumattomasta yhteistyöstä ja suunnattomasta tuotteliaisuudesta kertova kaunis elokuva on kulttuuriteko.

Alvar Aallon muotokieli on erityisesti ihastuttanut mutta myös vihastuttanut suomalaisia pian sata vuotta. Kuortaneella syntynyt, Alajärvellä asunut ja Seinäjolle Aalto-keskuksen suunnitellut modernismin ja funktionalisen arkkitehtuurin keulakuva on tavalla tai toisella tuttu jokaiselle aikuisikään varttuneelle kansalaiselle. Alvar ja Aino Aallon vaikutus näkyy suomalaisten kotien astiastoissa, valaisimissa ja huonekaluissa.

Alvarin arkkitehtuurilla on puolestaan ollut huomattava vaikutus niin julkiseen kuin yksityiseen rakentamiseen sekä Suomessa että ulkomailla. Dokumentissa painoarvoa saavat esimerkiksi Paimion parantola, Viipurin ja Rovaniemen kaupunginkirjastot, Jyväskylän yliopiston päärakennus, Savoy-ravintola, Finlandia-talo, Bostonissa sijaitseva MIT:n asuntola Baker House sekä Ranskassa sijaitseva yksityisasunto Maison Louis Carré.

Suutari on paneutunut dokumentissaan huolellisesti taiteilijapariskunnan elämään ja  historiaan. Elokuva rakentuu erinomaisesta kuvamateriaalista, erityisesti arkkitehtien haastatteluista sekä arkistojen kätköistä löytyneistä yllättävistä aarteista. Elokuvaa kuljettavat hienosti eteenpäin arkkitehtipariskunnan intiimi ja lämminhenkinen kirjeenvaihto, josta lukevat otteita Pirkko Hämäläinen ja Martti Suosalo.

Pariskunta kävi tiivistä kirjeenvaihtoa erityisesti Alvar Aallon pitkien työmatkojen aikana. Kielitaitoinen ja charmikas Alvar liikkui kansainvälisissä arkkitehti- ja liikemiespiireissä sulavasti. Alvarin vetovoima, flirttailu ja jopa liiallinen sosiaalinen elämä näyttävät herättäneen Ainossa ajoittain suurtakin huolta.

Alvar Aallon monipuolista tuotantoa tunteville elokuva tarjoaa paljon uutta tietoa. Erityisen ansiokasta on Ainon merkityksen tuominen esiin Alvarin menestystarinassa. Niille, jotka eivät Aaltoja tunne, elokuva on todellinen runsaudensarvi lahjakkaan pariskunnan merkityksen selvittämisessä.

Aivan särötön elokuva ei onneksi ole. Alvar Aallon pyrkimys muokata toisesta vaimostaan Elissa Aallosta kuolleen Aino-vaimon kaltainen tuodaan koruttomasti esiin. Samoin käy ilmi se, että Aalto haki elämänkaarensa lopussa usein lohtua viinapullon hengeltä.

Virpi Suutarin hieno dokumenttielokuva on nähtävä ja koettava. Hänen kameramiehensä Heikki Färm, Jani Kumpulainen ja Tuomo Hutri tallentavat henkeäsalpaavia kuvia ja tallentavat erinomaisia tuokiota niin rakennuksista kuin yksittäisistä esineistäkin omalla viipyilevällä kameratyöskentelyllään. Lopputulos on ohjaajan ja leikkaaja Jussi Rautaniemen huippusuoritus.

Elokuvan traileri:

Kivulias tie pararatsastajaksi***

                                Olga Temonen tekee uskottavan työn onnettomuuteen joutuvana
                                huippuratsastajana.

Ohjaaja Tuukka Temosen tositapahtumiin perustuva uutuuselokuva Aika jonka sain (2020) kertoo kouvolalaisen pararatsastaja Jaana Kivimäen tarinan. Leffa on realistinen selviytymiskertomus vaikeassa onnettomuudessa vammautuneen ja ruuhkavuosiaan elävän naisen kivuliaasta tiestä kohti parempaa.

Aika jonka sain on Temosen kolmas dokumentaarinen elokuva. Teit meistä kauniin (2016) kertoi rosoisesti, mutta sympaattisesti Apulanta-yhtyeen syntytarinan. Valmentaja (2018) valotti ristiriitaisia tunteita herättävän Jari Sarasvuosta uraa. Se ei ollut edeltävän elokuvan kaltainen menestys, mutta konsulttimaailman satiirina silti mainettaan parempi.

Uutuusleffa alkaa komeasti ja dynaamisesti ratsastajien laukalla läpi kymenlaaksolaisten peltojen ja hiekkateiden. Leffan päähenkilö Jaana Kivimäki (Olga Temonen) elää ruuhkavuosiaan. Hänen elämänsä täyttyy ravintolan pyörittämisestä, kahden tyttären kasvattamisesta, onnettoman aviosuhteen ylläpitämisestä ja ratsastusharrastuksen ihanuudesta. Kaikkien suurinta iloa hänelle tuottavat yhteiset hetket hevosten parissa.

Kodin arkea varjostaa yhteiselo arvaamattoman, väkivaltaisen ja sairaalloisen mustasukkaisen Markon (Sebastian Rejman) kanssa. Jaanan tyttärillä (Hilma ja Helga Temonen) on aina ”seikkailureppu” valmiiksi pakattuna, kun isän raivokohtauksia on paettava mummolaan isoäidin (Riitta Havukainen) luo. Vaimo jaksaa kuitenkin rakastaa komeaa aviomiestään, jonka hämärähommat näyttävät jäävän häneltä huomaamatta.

Lohtua ja sisältöä elämään tuovat Jaanalle ratsutalli ja esteradat, joilla pyörivät myös paras ystävä Marjut (Pilvi Hämäläinen) ja tukimies Andre (Mikael Rejström).

Varsinainen draama alkaa vuoden 2004 kilpailumatkasta, jossa hevoskuljetusauton lastaussillan hydrauliikka pettää ja lastaussilta kaatuu Kivimäen päälle. Seurauksena on alaraajahalvaus ja maratoninmittaisen kuntoutusjakson alku.

Jaanaa näyttelevä Olga Temonen rakentaa pyörätuoliin joutuvasta huippuratsastajasta hyvin realistisen kuvan. Päähenkilön elämä muuttuu ratkaisevasti ja se on rakennettava vammautuneena sirpaleista uudelleen. Jaanan kömpelyys ihmissuhteissaan on toistuvaa. Hän ei todellakaan ole mukava, seurallinen tai sankarillinen. Elämä on kivuliasta niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Aika jonka sain on Jaana Kivimäen kasvutarina, jossa tummat pilvet vähitellen vetäytyvät ja auringonsäteet pääsevät tihkumaan päähenkilön elämään. Ennen kuin Jaana pääsee komean hevosensa satulaan, on hänen itsensä ylitettävä monta elämän estettä. Tämän prosessin Tuukka ja Olga Temonen kuvaavat varsin vakuuttavasti. He vastaavat yhdessä myös käsikirjoituksesta.

Leffa sai useita palkintoja Monacon kansainvälisillä filmifestivaaleilla. Se palkittiin parhaasta ohjauksesta (Tuukka Temonen), parhaasta miessivuosasta (Ville Myllyrinne), parhaasta leikkauksesta (Juha Kärkkäinen), parhaasta tuottajasta (Olga Temonen ja Tuukka Temonen) ja parhaasta tosipohjaisesta draamakäsikirjoituksesta.

Elokuva antaa luultavasti voimaa onnettomuuden kokeneille.

Elokuvan traileri:

Loistelias kahden kerroksen väkeä*****

                                Kimin perheen nuoret etsimässä vessasta wi-fi-yhteyttä.

Sanotaan se heti kärkeen: eteläkorealaisen ohjaajan Bong Joon-hon elokuva Parasite (2019) on vuoden paras elokuva. Tämä musta komedia on elokuvallisesti niin ehyt, juoneltaan niin kiehtova ja moniulotteinen, henkilöhahmoiltaan niin suurenmoinen, ja toteutukseltaan niin loistelias, ettei kriitikko voi kuin vierittää pari kyyneltä. Niin suuria tunteita voi herättää elokuva, joka vie katsojansa toiseen maailmaan, joka on vieras, mutta ihmiskohtaloita kuvatessaan niin universaali. 

Bong Joon-hon tragikomedia on nyt kirkkain tähti korealaisen elokuvan taivaalla. Se voitti viime vuonna Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun ja helmikuun alkupuolella Hollywoodissa neljä Oscaria. Parasite (Loinen) sai parhaan elokuvan palkinnon ensimmäisenä ei-englanninkielisenä filminä. Pystit tulivat myös parhaasta ohjauksesta, parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja parhaasta kansainvälisestä elokuvasta.

Elokuva kertoo kahden hyvin erilaisen eteläkorealaisen perheen tarinan. Päärooleissa on siten peräti kahdeksan taitavaa korealaisnäyttelijää. Perheet ovat yhteiskunnallistaloudellisen jatkumon eri päivstä. Kimin perhe elää kellarissa ja on hyvin köyhä. Vauras Parkin perhe asuu puolestaa Seoulin korkeimmalla kukkulalla kuuluisan arkkitehdin suunnittelemassa desing-omakotitalossa. 

Kahden perheen tarina alkaa Kimeistä. He elättävät itsensä kokoamalla pitsalaatikoita, ja asuvat surkeassa kellarinloukossa, jonka ikkunoiden eteen juopot käyvät tekemässä tarpeensa. Isä Ki-taek (Song Kang-ho) on käytännössä työtön ja naimisissa entisen moukarinheittäjävaimonsa Chung-sookin (Chang Hyae-jin) kanssa. Perheellä on parikymppinen teinipoika Ki-woo (Choi Woo-shik) ja hieman nuorempi taiteelinen tytär Ki-jung (Park So-dam). Varattomuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi, perhe pitää yhtä ja on hyvin yritteliäs. 

Parkin perhe on yhteiskunnan yläkerrosta. Isä Park (Lee Sun-kyun) on paljon poissaoleva ja menestyvä liikemies, kaunis edustusvaimo Yeon-kyo (Cho Yeo-jeong) kireä ja ahdistunut. Lukiolaistyttö Park Da-hye (Jung Zi-So) on kallellaan kotiopettajapoikiin, pikkuveli Park Da-song (Hyun-jun Jung) intiaanileikki-iässä. Rikas perhe ei ole erityisen kiinteä. 

Elokuva sysää liikkeelle Kimeille lahjoitettu onnenkivi, jonka pitäisi tuoda omistajalleen vaurautta. Pian perheen Ki-woo saakin työtä Parkien hulppeassa omakotitalossa teinitytön kotiopettajana. Vähitellen Kimin koko perhe luikertelee Parkeille erilaisiin töihin huijausten, väärennösten ja pienten valkoisten valheiden avulla. Näyttää hetken siltä, että Kimit ovat siirtymässä ryysyistä rikkauteen. 

Tämän enempää en loistavasti käsikirjoitetusta juonesta paljasta. Elokuvassa on runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Parasiten luonne muuttuu puolivälissä traagisemmaksi. Se on anniltaan tavattoman rikas. Luksustalo hyvinleikattuine nurmikoineen ja avarine piha-alueineen on jotain sellaista, mihin Kimit eivät aiemmin ole tottuneet. Korealaisperheet ovat kuin kahden kerroksen väkeä ja desingtalostakin paljastuu yllättäviä asioita.

Parasitessa kaikki on kohdallaan: ohjaus, lavastus, kuvaus ja kerronnan valtava vauhti. Korealaisleffa pistää katsojan miettimään, mikä on tavoittelemisen arvoista. Se kertoo myös sen, että suuret suunnitelmat voivat äkkiä murskaantua.  Yhteiskuntakritiikkinsä ohjaaja-käsikirjoittaja esittää kuitenkin hienovaraisesti ja osoittelematta.

Ohjaaja on todennut: Parasite on komedia ilman klovneja. Se on myös trilleri, josta puuttuu roisto. Se, mitä tämä tarkoittaa, on katsojan löydettävissä.

Traileri: 

Down-poika jahtaa suurta unelmaansa***½

                                Zak (Zack Gottsagen) ja Tyler (Shia LaBeouf) ovat leffan
                                sankaripari.

Y-Kinon mysteerielokuvana esitettiin hiljattain ensi-iltaansa 14.2. tuleva The Peanut Butter Falcon (2019). Se kertoo aidosti ja ymmärtäväissti  Down-poika Zakin (Zack Gottsagen) pakomatkasta, jonka tarkoituksena on saavuttaa hänen suuri unelmansa. Tyler Nilsonin ja Michael Schwartzin ohjaama elokuva lienee vuoden sympaattisin.

Zak on nuori täysorpo, jolla on Downin oireyhtymä. Hän asuu vanhuksille tarkoitetussa hoitokodissa, jossa  pojan päivät kuluvat lähinnä vanhoja videokasetteja katsoen.  Hänen ehdoton suosikkinsa on vapaapainija Salt Water Redneck (Thomas Haden Church), jonka videonauhoja Down-poika kelaa päivästä toiseen.

Teinipojan suuri haave on tulla painijaksi. Tämän toteuttamiseksi Zak pötkii yhtenä iltana pakoon avuliaan vanhuksen Carlin (Bruce Dern) myötävaikutuksella. Zakin karkuretki huolestuttaa suuresti hoitaja Eleanoria (Dakota Johnson), joka suhtautuu persoonalliseen teinipoikaan suurella hellyydellä.

Karkuretken alussa Zak piiloutuu ruosteiseen veneeseen, jonka omistaa ravustaja Tyler (Shia LaBeouf). Pikkurikoksiin taipuvainen ravustaja ottaa myös jalat alleen jouduttuaan kilpailijansa Duncanin (John Hawkes) uhkailujen kohteeksi. Tyler näyttäytyy Zakille alussa vihaisena ja välinpitämättömänä, mutta osoittautuu yhteisellä pakomatkalla kuitenkin aivan toisenlaiseksi.

The Peanut Butter Falcon on tie-elokuva, jossa päähenkilöt Zak ja Tyler jahtaavat unelmiaan. Zak haluaa oppilaaksi painikouluun, Tyler Floridaan. Kun parivaljakon kolmanneksi pyöräksi heittäytyy suloisen sympaattinen Eleanor, on elokuvan peruspaketti koossa. Matkaa kohti unelmia tehdään monenlaisilla menopeleillä.

Leffa on aidon Down-pojan Zack Gottsagenin voimannäyte. Elokuva on todennäköisesti ensimmäinen, jossa keskushenkilön tausta on Downin syndroomassa. Zakin rinnalla Shia LeBeouf tekee hyvin rennon ja onnistuneen esityksen. Miami Vicesta tunnetun Don Johnsonin ja näyttelijä Melanie Griffithin tytär tekee myös kelpo suorituksen.

Leffan kuvannut Nigel Bluck on onnistunut vangitsevan elokuvan keskeisen miljöön erittäin hyvin. Kamera  kuljettaa katsojan pitkin maissipeltoja, soita, meren aaltoja, ravustuspaikkoja ja mutkaisia hiekkateitä. Matkaa tahdittavat bluegrass, countrymusiikki ja gospelhymnit. Tämä on aitoa ja autenttista Amerikkaa, josta valheellisuus on karsittu pois.

Elokuvan traileri: