Mafiaveljien runsas testamentti****

                                Mafiapomo Russell Bufalino (Joe Pesci) mentoroi Frank
                                Sheerania (Robert de Niro), ammattitappajaa.

 Amerikanitalialainen elokuvaohjaaja ja tuottaja  Martin Scorsese ei juurikaan tarvitse esittelyjä elokuvamaailmassa. Ohjaajalegenda omien filmien lista on jo 65, joiden joukosta löytyvät mm. mestariteokset Taksikuski (1976), Kuin raivo härkä (1980), Kristuksen viimeinen kiusaus (1988), Mafiaveljet (1990), Casino (1995), The Departed (2006), Hugo (2011) ja The Wolf of Wall Street (2013).

Scorsesen uutuuselokuva The Irishman (2019) ehti käväistä elokuvateattereissa – myös Y-Kinossa – ennen kuin se siirtyi pääosin suoratoistopalvelu Netflixin ohjelmistoon. Uutuusleffa  jatkaa ohjaajan mafiaelokuvien pitkää sarjaa.  Sudenpesää (1973), Mafiaveljiä ja Casinoa seurasi The Departed, josta Scorsese pokkasi parhaan ohjaustyön Oscar-gaalassa.

The Irishman on jälleen järjestäytyneen rikollisuuden kuvaus. Scorsese on koonnut peräti 145 miljoonaa euroa maksaneeseen elokuvaansa todellisen tähtikaartin, joka on pääosin tullut tutuksi hänen aiemmista elokuvistaan. Elokuva kerrotaan mafian palkkatappaja Frank Sheeranin (Robert de Niro) näkökulmasta. Hänen uraansa mentoroi pennsylvanialainen mafiapomo Russell Bufalino (Joe Pesci). Lopulta Sheeran päätyy legendaarisen, kovaotteisen ja 1975 kadonneen ammattiyhdistysjohtaja  Jimmy Hoffan (Al Pacino) riveihin.

Scorsesen pitkä elokuva (3h 29min) kuljettaa katsojan maailmaan, jossa rikos ja politiikka kohtaavat. Se on kappale mafian ja Washingtonin vallanpitäjien historiaa. Se kertoo Fidel Castron valtaannoususta Kuubassa 1950-lopun lopulla ja siitä kuinka mafia ja CIA yrittivät kukistaa uuden hallinnon. Elokuva kuljettaa halki rikollisjoukkojen yhteenottojen 1960- ja 1970-luvuilla aina päähenkilön elämän ehtooseen yksinäisenä vanhuksena palvelutalossa.

Elokuva voidaan jakaa päähenkilön pyrkimysten mukaan kolmeen jaksoon. Ensimmäinen osa kertoo sen, kuinka irlantilainen duunari Frank Sheeran päätyy mafian tappajaksi sattumalta. Robert de Niron pienieleisesti ja harkitusti esittämä Sheeran on aivan erilainen kuin Mafiaveljien Henry Hill, joka oli aina halunnut olla gangsteri.

Toinen osa elokuvasta kertoo palkkatappajan halusta olla mafian arvostettu jäsen. Sheeran hoitaa työnsä ammattimaisesti, kliinisen brutaalisti, ilman tunteita tai silmittömiä väkivallan purkauksia. Kymmenistä hänen surmaamistaan henkilöistä osa sivuutetaan vain tekstillä siitä, milloin he kohtasivat loppunsa.

Kolmas osa elokuvasta kuvaa päähenkilön kulun kohti pettymystä. Kerskailu menestyksellisestä urasta saa jäädä. Palkkatappajan osana on ikääntyä, kokea menetyksiä, pohdiskella syntejään ja mahdollista anteeksiantoa. Historian kulkuun vaikuttanut Sheeran huomaa pian olevansa historian ja aikalaistensa unohtama. Rikolliselle kipein muistutus omista laiminlyönneistään on tytär Peggy (Anna Paquin), jonka syyttävä katse ja kriittiset lauseet seuraavat palkkatappajaa läpi filmin.

Elokuvan tähtinäyttelijöiden keskinäistä yhteistyötä voi vain ihailla. Robert de Niro (76v) näyttelee ammattitappajaa vähäeleisesti, mutta hänen silmänsä ja sivunyökkäyksensä kertovat oman tarinansa. Hän kohoaa ammattiosastonsa pomoksi ja Jimmy Hoffan oikeaksi kädeksi. Al Pacinon esittämä kuljetustyöväenliiton lakkokenraali on teatraalinen ja ajoittain todella räiskyvä. Näyttävästä suorituksesta povataankin hänelle parhaan miesnäyttelijän Oscar-palkintoa.

Todella hieno on roolissaan elokuvantekoon palannut Joe Pesci (76v). Siinä missä hänen hahmonsa aiemmissa Scorsesen rikosleffoissa lähes rakastivat tappamista, on Pescin Russell Bufalino suorastaan murheellinen. Kaikkia keskeisiä roolihahmoja ajavat eteenpäin ylpeys, ahneus ja vallanhimo, mutta samalla heitä masentavat tehdyt teot ja vaihtoehdottomuus. Rikollista uraa on pakko jatkaa.

Scorsesen elokuvan erikoisuutena ovat tietokone-efektit, joilla päänäyttelijöitä nuorennetaan. Digitaalinen kasvojenkäsittely on niin onnistunutta, että siihen ei paria poikkeusta lukuun ottamatta kiinnitä huomiota.

The Irishman jää elokuvahistoriaan Scorsesen rikkaana ja monipuolisena testamenttina, joka nosti Pacinon, Pescin ja de Niron vielä kerran elokuvataiteen jalustalle. Elokuvan pitkä kesto ja aika lailla loppuunkaluttu aihepiiri pudottavat loppuarvioista pois yhden tähden.

Elokuvan traileri:

Tarantinon uusin on tyylitelty ajankuva Hollywoodista****

                                Brad Pitt (vas.) ja Leonardo diCaprio näyttelevät ensi kertaa
                                samassa elokuvassa. Molemmat tekevät loistoroolit.

Quentin Tarantinon pitkään odotettu yhdeksäs elokuva Once Upon A Time in Hollywood (2019) on nyt elokuvateattereissa. Filmi on hieno kuvaus lasku-uralla olevien elokuva-ammattilaisten ystävyydestä ja vanhan Hollywoodin studiojärjestelmän rapautumisesta 60-luvun uutta luovalla vuosikymmenellä. Elokuvan supertähdet Leonardo Di Caprio ja Brad Pitt ovat rooleissaan huikean hyviä.

Quentin Tarantino ei ole jättänyt elokuvillaan ketään kylmäksi. Reservoir Dogs (1992), Pulp Fiction (1994), Jackie Brown (1997), Kill Bill 1 & 2 (2003,2004), Kunniattomat paskiaiset (2009), Django Unchained (2012) ja Hateful Eight (2015) ovat olleet kassamenestyksiä, mutta myös elokuvaa taidemuotona muuttaneita teoksia. Ohjaaja-käsikirjoittajan tietämys elokuvasta ja elokuvan historiasta on suunnaton, mikä on näkynyt myös hänen elokuvissaan esimerkiksi eri genretyyppien ja vanhoista elokuvista lainattujen kohtausten uudelleensovittamisessa.

”Olipa kerran Hollywood” heijastelee monia elokuvaohjaajan aiemmista elokuvista tuttuja elementtejä. Tarantinon elokuvan soundtrack on jälleen kerran sävähdyttävä ja rakentaa hienosti vuoden 1969 ajankuvaa. Läpi elokuvan on sijoitettu huomattava määrä viittauksia muihin elokuviin, ja valkokankaalla käy kääntymässä  lukuisia 60-lukuun yhdistettäviä näyttelijöitä. Näistä mainittakoon Steve McQueen (Damian Lewis), Bruce Lee (Mike Moh) ja  Al Pacino, joka näyttelee roolittaja Marvin Schwarzia.

Quentin Tarantinon elokuville tyypillinen ultraväkivaltaisuus leimahtaa filmissä oikeastaan vain kerran, ja silloinkin perustellusti. Once Upon A Time in Hollywood on ohjaajamestarin lempein elokuva sitten Jackie Brownin. Tarantino karttelee totuttuun tapaan kaupallista tuotesijoittelua ja vihaa yhä digitaalista kuvausta. Hänen nykyinen kuvaajansa Robert Richardsonin kameratyö on lämmintä, mutta silti tarkkaa. Jokainen otos on etukäteen harkittu elokuvakerronnan laveudesta huolimatta.

”Olipa kerran Hollywood ” on hieno kertomus ystävyydestä ja vaikeudesta sopeutua muuttuvaan maailmaan. Elokuvan päähenkilöistä hiipuva tv-tähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) on noussut 50-luvulla suosioon lännensarjassa Bounty Law. Sarjan jättäminen on kuitenkin osoittautunut virheeksi ja Rickin edustamalle sankarityypille näyttää olevan enää käyttöä vain tv-mainoksissa ja italialaisissa spagettiwesterneissä roiston rooleissa. DiCaprio tekee väsähtäneen länkkärisankarin rooliin äärimmäisen taitavasti, tarkasti ja intensiivisesti.

Rickin ja hänen stunttiystävänsä Cliff Boothin (Brad Pitt) välejä kuvaa parhaiten elokuvasta irrotettava lausahdus ”enemmän kuin ystävä, vähemmän kuin vaimo”. Cliffin päätehtävänä on kuljettaa ajokorttinsa menettänyttä Rickiä paikasta toiseen. Brad Pitt on rentona ja viileänä Cliffinä täydellinen roolissaan. DiCaprion ja Pittin yhteistyötä elokuvassa voi vain ihailla.

Näyttelijän ja työttömäksi jääneen stuntin ajelehtiminen on toinen leffan pääjuonikuvioista. Rick ja Cliff elävät elokuvahistorian siirtymäaikaa, jossa perinteinen studiojärjestelmä pyssysankareineen on siirtymässä unholaan modernisoituvan maailman tieltä. Yhdysvallat eli 60-luvun lopussa Vietnamin sodan, avaruuden valloituksen, kansalaisoikeustaistelun ja hippiliikkeen aikaa, ja elokuvateollisuudessa alkoivat nousta esiin aivan toisenlaiset esikuvat. Näitä kuvastaa lupaava nuori ja kaunis näyttelijätär Sharon Tate (säkenöivä Margot Robbie), jonka aviomiehenä oli puolalainen elokuvaohjaaja Roman Polanski (Rafał Zawierucha).

Sharon Taten kohtalo oli karmea. Elokuun yhdeksäntenä 1969 kolme Charles Mansonin muodostaman kultin jäsentä murhasi raskaana olleen Taten ja neljä muuta ihmistä. Elokuvassa Rick asuu Polanskin ja nuoren komediennen naapurissa. Cliff puolestaan piipahtaa kultin päämajassa Spahn Ranchilla, jossa fiktiiivistä Bounty Law’ta oli aiemmin kuvattu. Elokuvan pääjuonet alkavat siten kietoutua yhteen elokuun edetessä ja elokuvan painostavuuden lisääntyessä.

 Quentin Tarantino on luvannut tehdä elämässään kymmenen elokuvaa. Vaikka uutuusfilmi on järjestyksessä yhdeksäs, on siinä paljon jäähyväisten tuntua. Tarantino rakastaa kriitikon tavoin elokuvaa taidemuotona. Niinpä kunnioitan ohjaajamestarin toivetta pitää juonipaljastukset mahdollisimman vähäisinä, Löytäköön jokainen Tarantinon elokuvien ystävä itse tämän mennyttä Hollywoodia kunnoittavan ja ravitsevan runsaudensarven.

Margot Robbie on tähteyteen matkalla ollut Sharon Tate.

Elokuvan traileri: